Kuka minä olen? Mistä elämä syntyy? Yleinen kysymys mihin tiede, filosofia ja psykologia on turhaan yrittänyt löytää vastausta. Bhagavad-gitassa kuvaillaan sielua muun muassa näin:
Bhagavad-gita 2.20:
”Sielu ei milloinkaan synny eikä kuole. Hän ei ole syntynyt, ei synny eikä tule syntymään. Hän on syntymätön, ikuinen, aina olemassa oleva ja alkuperäinen. Hän ei tuhoudu kun ruumis tuhotaan.”
Srila Prabhupadan merkitys säkeeseen:
Korkeimman hengen pienenpieni erillinen osanen on laadullisesti yhtä korkeimman kanssa. Hän ei muutu ruumiin muuttuessa. Sielua kutsutaan joskus kuta-sthaksi eli pysyväksi. Ruumis käy läpi kuusi muutosta. Ensin se syntyy äidin kohdusta, säilyy jonkin aikaa, kasvaa, saa aikaan jotain, kuihtuu vähitellen ja katoaa lopulta unohdukseen.
Sielu ei kuitenkaan käy läpi näitä muutoksia. Sielu ei koskaan synny, mutta koska sielu astuu aineelliseen ruumiiseen, ruumis syntyy. Sielu ei synny ruumiin mukana, eikä sielu myöskään kuole. Kaiken syntyneen täytyy myös kuolla. Ja koska sielu ei synny, hänellä ei ole menneisyyttä, nykyisyyttä eikä tulevaisuutta.
Sielu on täynnä tietoa ja aina täynnä tietoisuutta. Tietoisuus on sen vuoksi merkki sielun olemassaolosta. Vaikka sielua ei löydettäisikään sydämestä, missä se on läsnä, tietoisuus on merkkinä sielusta. Joskus aurinko ei ole näkyvissä, esimerkiksi silloin, kun se on pilvien peitossa, mutta auringonvalo on nähtävissä, ja siksi olemme varmoja, että on päivä. Heti kun taivas aikaisin aamulla valkenee, tiedämme auringon nousseen.
Koska kaikissa kehoissa, niin ihmisen kuin eläimenkin, ilmenee jonkinlainen tietoisuus, voimme ymmärtää, että sielu on niissä läsnä. Sielun tietoisuus on kuitenkin erilainen kuin korkeimman tietoisuus, sillä korkein tietoisuus on tietoinen kaikesta – menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Yksilöllisen sielun tietoisuudella on taipumus joutua unohduksen valtaan. Kun sielu on unohtanut todellisen olemuksensa, hänen on saatava tietoa ja valaistusta Krishnalta. Mutta Krishna itse ei ole samanlainen kuin unohduksen valtaama sielu. Jos niin olisi, Hänen Bhagavad-gitassa esittämillään opetuksilla ei olisi mitään arvoa.
On olemassa kahdenlaisia sieluja – nimittäin äärimmäisen pieni sielu (anu-atma) ja Ylisielu (vibhu-atma). Tämä vahvistetaan myös Katha Upanisadissa (1.2.20):
”Sekä ylisielu (Paramatma) että pienenpieni sielu (jivatma) ovat läsnä samassa ruumiin puussa, saman elävän olennon sydämessä, ja ainoastaan se, joka on vapautunut kaikista aineellisista haluista ja murheista, voi korkeimman armosta ymmärtää sielun mahtavuuden.”