Veedalaisen filosofian mukaan sielun ikuinen asema ja uskonto, sanatana-dharma, on palveleminen. Kuten veden luontainen ominaisuus on olla märkää ja sokerin olla makeaa, palveleminen kuuluu olennaisesti sielun luontoon. Tätä ei tule ymmärtää pelkästään moraalisena velvollisuutena tai yhteiskunnallisena hyveenä, vaan olemassaolon perustavanlaatuisena periaatteena.
Jokapäiväinen elämä osoittaa, ettei kukaan voi välttää tätä sielun ikuista tehtävää: mies palvelee vaimoaan ja vaimo miestään, vanhemmat palvelevat lapsiaan, työntekijä työnantajaansa ja kansalainen valtiota. Muiden palveleminen on näin sielun luontaisen aseman aineellinen ilmentymä, ja tämän luonteen toteuttaminen antaa elämälle merkityksen.
Vaikka ihminen yrittäisi elää palvelematta ketään, hän ei silti voi vapautua palvelemisen pakosta. Hän on vähintäänkin omien aistiensa, mielensä ja kehonsa palvelija. Kysymys ei siis ole siitä, palvelemmeko vai emme, vaan siitä, ketä tai mitä palvelemme.
Voimme valita mitä ja ketä palvelemme
Itsekeskeinen aistinautintojen ja egon palveleminen tuottaa vain lyhytaikaista mielihyvää, kun taas epäitsekäs palveleminen synnyttää syvemmän ja korkealaatuisemman tyytyväisyyden. Tämä johtuu siitä, että epäitsekäs toiminta on lähempänä sielun alkuperäistä luonnetta. Tästä syystä veedat kehottavat luopumaan hedonistisesta itsensä palvelemisesta ja suuntaamaan elämän muiden palvelemiseen, mikäli ihminen haluaa kokea todellista onnea.
Aineellisessa maailmassa tämä periaate ilmenee niin sanottuna hyvyyden laatuna. Hyvyyden laadussa tapahtuva palveleminen on epäitsekästä, myötätuntoista ja rakentavaa, ja siksi se tuottaa enemmän sisäistä tyytyväisyyttä kuin pelkkä henkilökohtaisen nautinnon tavoittelu.
Äiti iloitsee palvellessaan lastaan, ja eläimen omistaja kokee iloa nähdessään hoitamansa olennon onnellisena. Luonnonsuojelu, köyhien auttaminen ja muu hyväntekeväisyys koskettavat sydäntä syvemmin kuin henkilökohtainen mielihyvä, koska ne heijastavat sielun luonnollista taipumusta palvella. Silti tällainen hyvyyden laadussa tapahtuva palveleminen on yhä aineellista ja siksi luonteeltaan rajallista.
Aineellinen hyväntekeväisyys ei ole pysyvää
Aineellinen hyväntekeväisyys on rajallista, kuten aineellisen maailman väliaikaisuus paljastaa. Vaikka aineellinen hyväntekeväisyys on moraalisesti ylevää ja inhimillisesti välttämätöntä, se ei voi tuoda pysyvää tyytyväisyyttä. Äiti voi rakastaa lastaan koko sydämestään, mutta koska sekä äiti että lapsi ovat ajan hallinnassa, suhdetta varjostaa aina menetyksen pelko.
Hyväntekijä voi ruokkia köyhiä, mutta seuraavana päivänä nälkä palaa, ja hyväntekoa on jatkettava loputtomasti ilman pysyvää ratkaisua. Pysyvää onnea ei siis voi rakentaa väliaikaisen varaan.
Koska sielu itse on ikuinen, hän ei voi löytää täyttymystä maailmassa, jossa sekä palvelija että palvelun kohde vanhenevat, sairastuvat ja lopulta kuolevat. Palvelun kohteen laatu määrää näin ollen palvelemisesta syntyvän onnen laadun. Vain ikuinen palvelun kohde voi vastata sielun ikuisuuteen.
Korkeimman palveleminen tuo ikuista rauhaa
Veedojen mukaan sielun korkein ja täydellisin palvelun kohde on Krishna. Krishnan palveleminen on ylevintä toimintaa, sillä Krishna ei ole ainoastaan palveltava henkilö muiden joukossa, vaan kaiken olemassaolon, tietoisuuden ja ilon alkuperä. Krishnan palveleminen on siksi ikuista eikä rajoitu yhteen elämään.
Omistautumalla Krishnan antaumukselliseen palvelemiseen ihminen vapautuu syntymän, kuoleman, vanhuuden ja sairauden kiertokulusta. Toisin kuin aineelliset suhteet, sielun suhde Krishnaan on ikuinen eikä kukaan voi sitä hävittää. Siksi vain suhde Krishnaan voi tuoda todellisen ja pysyvän onnen.
Krishna on kaiken ilon lähde
Yksi Krishnan nimistä on Rama – ”Hän, joka tuo nautintoa”. Krishna on kaiken ilon lähde. Omien aistien palvelemisesta syntyvä nautinto on kuin pieni pisara, hyvyyden laadussa tapahtuvan epäitsekkään palvelemisen ilo kuin mitätön lammikko, mutta Jumalan antaumuksellisen palvelemisen suoma onni on kuin rajaton valtameri.
Koska elävän olennon alkuperäinen asema on olla täynnä autuutta ja onnea, mikään väliaikainen nautinto ei voi tyydyttää häntä täysin. Kuten janoinen mies autiomaassa ei tyydy pisaraan vettä, ei myöskään sielu löydä täyttymystä aineellisista nautinnoista. Jotakin jää aina puuttumaan. Vain suhde Krishnaan voi täyttää sielun syvimmän kaipuun ja tuoda todellisen, pysyvän onnen.
Hare Krishna Hare Krishna
Krishna Krishna Hare Hare
Hare Rama Hare Rama
Rama Rama Hare Hare