Seuraavassa on yksi Bhagavad-gitan keskeisimmistä säkeistä. Se paljastaa todellisuuden, joka usein jää piiloon aineellisen olemassaolon taakse: me emme ole aineellinen ruumis vaan ikuinen sielu.
”Sielu ei milloinkaan synny eikä kuole. Hän ei ole syntynyt, ei synny eikä tule syntymään. Hän on syntymätön, ikuinen, aina olemassaoleva ja alkuperäinen. Hän ei tuhoudu kun ruumis tuhotaan.” (Bg. 2.20)
Korkeimman hengen pienenpieni erillinen osanen on laadullisesti yhtä Korkeimman kanssa. Hän ei muutu kehon muuttuessa. Sielua kutsutaan joskus kuta-sthaksi eli pysyväksi. Ruumis sen sijaan käy läpi kuusi muutosta: se syntyy äidin kohdusta, säilyy jonkin aikaa, kasvaa, tuottaa jälkeläisiä, kuihtuu vähitellen ja katoaa lopulta unohdukseen. Sielu ei kuitenkaan käy läpi näitä muutoksia. Sielu ei koskaan synny, mutta koska se astuu aineelliseen ruumiiseen, ruumis syntyy. Sielu ei synny ruumiin mukana eikä kuole sen myötä. Sielu ei milloinkaan vanhene kuten ruumis, ja sen vuoksi niin kutsuttu vanhus tuntee itsensä samaksi henkilöksi kuin lapsuudessaan ja nuoruudessaan.
Sielu on täynnä tietoa ja on aina tietoinen. Tietoisuus on merkki sielun läsnäolosta. Vaikka sielua ei voitaisikaan havaita sydämessä, jossa se sijaitsee, tietoisuus on osoitus sen olemassaolosta. Joskus aurinko on pilvien peitossa, mutta sen valo on silti nähtävissä, ja siksi tiedämme, että on päivä. Heti kun taivas aamulla valkenee, tiedämme auringon nousseen. Koska kaikissa kehoissa, niin ihmisten kuin eläintenkin, ilmenee jonkinlainen tietoisuus, voimme ymmärtää, että sielu on läsnä. Sielun tietoisuus on kuitenkin erilainen kuin Korkeimman tietoisuus, sillä Korkein on tietoinen kaikesta: menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Yksilöllisen sielun tietoisuudella on sen sijaan taipumus joutua unohduksen valtaan. Tämä unohdus saa sielun samaistumaan aineelliseen ruumiiseen ja etsimään onnea väliaikaisista asioista.
Aineellisessa maailmassa sielu on kuin kala kuivalla maalla
Kala ei voi löytää kuivalla maalla onnea, vaikka hänelle tarjottaisiin kaikki elämän mukavuudet. Hän ei ole omassa ympäristössään. Samoin sielu ei voi löytää todellista tyydytystä aineellisesta maailmasta, koska hänen todellinen kotinsa on henkisessä todellisuudessa. Moni ajattelee: ”Minulla on hieno auto ja paljon omaisuutta, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Minä kyllä nautin elämästä.” Mutta tämä ”nautinto” on vain harhaa. Tilanne on kuin elokuvissa, joissa ihmiset nauravat ja itkevät juonenkäänteiden mukana. Onko tämä todellista nautintoa?
Elokuvissa ihminen reagoi emotionaalisesti johonkin, joka ei ole todellista. Valkokankaalla ei ole oikeita ihmisiä – vain valoa ja varjoja. Silti katsoja nauraa, itkee ja kiintyy hahmoihin aivan kuin kaikki olisi totta. Kun elokuva päättyy, kaikki katoaa. Tunteet olivat aitoja, mutta niiden kohde oli harhaa.
Samalla tavoin sielu on aineellisessa maailmassa kuin katsomossa. Hän samaistuu aineelliseen ruumiiseen ja kokee sen kautta nautintoja ja kärsimyksiä, mutta kaikki tämä on väliaikaista – kuten elokuvan juonenkäänteet. Auto, omaisuus, ihmissuhteet, vaikutusvalta – nämä ovat kuin elokuvan kohtauksia, jotka tuntuvat todellisilta niin kauan kuin niihin on uppoutuneena. Mutta kuolema on kuin elokuvan lopputekstit: kaikki katoaa, ja sielu siirtyy seuraavaan näytökseen eli uuteen ruumiiseen.
Ihminen saattaa jopa syvästi rakastua näyttelijän roolihahmoon – kiintyä johonkin, mitä ei edes ole olemassa sellaisena kuin hän sen kokee. Juuri tämä on aineellisen nautinnon ongelma: sielu kiintyy väliaikaisiin kohteisiin, jotka eivät voi tarjota pysyvää tyydytystä, koska ne eivät vastaa sielun todellista luontoa. Kuinka ikuinen sielu voisi nauttia väliaikaisista asioista?
Ihmiset ovat uppoutuneet tutkimaan ja kehittämään teknologiaa ja tiedettä, mutta he unohtavat ihmiskunnan suurimmat ongelmat: syntymän, kuoleman, vanhuuden ja sairauden. Näitä he eivät pysty milloinkaan ratkaisemaan. Heillä saattaa olla pitkälle kehittynyttä teknologiaa, mutta henkisessä tiedossa he eivät ole edes lasten tasolla.
Aineellinen edistys on vain edistystä harhassa
Kerran eräs toimittaja haastoi Srila Prabhupadan: ”Onko totta, että gurun tulisi tietää vastaus kaikkeen?” Srila Prabhupada vastasi: ”Totta.” Toimittaja jatkoi: ”Voisitko sitten ystävällisesti kertoa minulle, montako ikkunaa on tuossa pilvenpiirtäjässä?” Srila Prabhupada vastasi: ”Montako ikkunaa on harhakuvassa? Onko hyötyä laskea vesitippojen lukumäärää kangastuksesta aavikolla?”
Ikuisen sielun kannalta on ajan tuhlausta tutkia ja kehittää väliaikaisia aineellisia asioita. Elämän todellinen tehtävä on ratkaista syntymän, kuoleman, vanhenemisen ja sairastumisen ongelma. Ikuisuuden näkökulmasta ihmiselämä on kuin silmänräpäys. Miksi käyttäisimme vähäiset vuosiamme aineellisten olosuhteiden parantamiseen? Pian joudumme kuitenkin luopumaan kaikesta, halusimme tai emme. On parasta käyttää aikamme johonkin todelliseen ja arvokkaaseen, josta on hyötyä todelliselle itsellemme – ei vain väliaikaiselle aineelliselle ruumiille. Tätä kutsutaan veedoissa todelliseksi älykkyydeksi. Todellinen älykkyys tarkoittaa oman ikuisen luontomme ymmärtämistä ja kadonneen suhteemme elvyttämistä Korkeimpaan – tämä on itseoivalluksen ydin. Väliaikaisiin asioihin kiintyminen on äärimmäisen turhauttavaa, koska tiedämme joutuvamme luopumaan niistä pian joka tapauksessa. Mitä enemmän näihin asioihin kiinnymme, sitä enemmän kärsimme joutuessamme niistä luopumaan. Talo, joka on rakennettu vailla perustuksia, on tuomittu sortumaan. Samoin elämä, joka on rakennettu tyhjien ja väliaikaisten asioiden varaan, jättää sydämen tyhjäksi.
Vishvakarman loma-anomus
Taivaan kuningas Indradeva oli rakennuttamassa itselleen suurta palatsia. Rakennustöiden keskellä pääarkkitehti Vishvakarma kuitenkin uupui ja vaati päästä lomalle. Indra ei tähän suostunut, joten heidän välilleen kehkeytyi riita. He eivät onnistuneet selvittämään asiaa keskenään, joten he päättivät kutsua paikalle Herra Vishnun. He ajattelivat: ”Hän on kaikkitietävä. Hän tuntee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hän osaa ratkaista riitamme.”
Ennen kuin he arvasivatkaan, Herra Vishnu saapui paikalle ystävänsä, suuren tietäjän Lomanca Munin kanssa. Kiinnittämättä edes huomiota Indraan tai Vishvakarmaan, he aloittivat keskinäisen keskustelun. Herra Vishnu kysyi: ”Oi suuri tietäjä, rintasi on hyvin karvainen, mutta keskellä on paljas kohta. En voinut olla huomaamatta tätä. Voisitko ystävällisesti selittää, mistä tämä ilmiö johtuu?” Lomanca Muni vastasi: ”Herra Vishnu, joka kerta kun yksi Indra kuolee, rinnastani putoaa yksi karva. Kun kaikki karvat ovat pudonneet, elämäni on päättynyt.” Herra Vishnu sanoi: ”Hyvin mielenkiintoista. Mutta voisitko selittää, miksi kannat kädessäsi sateenvarjoa, vaikka sää on selkeä?” Lomanca Muni vastasi: ”Tämä sateenvarjo on kotini. Elämä on niin lyhyt ja väliaikainen, etten halua tuhlata aikaa paremman kodin rakentamiseen. Haluan käyttää vähäiset vuoteni itseoivalluksen kehittämiseen.”
Keskustelun päätyttyä Herra Vishnu ja Lomanca Muni jatkoivat matkaansa. Tämän kuultuaan Indra ei enää vastustanut Vishvakarman loma-anomusta.
Viisas henkilö erottaa tärkeän epäolennaisesta. Tämä tarina löytyy puranoista eli veedalaisista historiankirjoista, ja se on mainio opetus meille mitättömille olennoille, jotka emme elä edes murto-osaa Indran elämästä. Kuinka lyhyt elämämme onkaan ikuisuuden näkökulmasta. Ja silti käytämme sen turhuuksiin. Lomanca Munin esimerkki osoittaa toisen tien: voimme käyttää vähäisen aikamme todellisen itsemme löytämiseen ja kadonneen suhteemme elvyttämiseen Korkeimpaan.